Bhutan on hassu maa. Vuonna 1972 Bhutanin kuningas päätti, että tulevaisuudessa maan kansantalous rakennetaan maksimoimaan kansalaistensa onnellisuus. Perinteisesti bruttokansantuotetta on pidetty helpoimpana (ja yleisimpänä) kansantalouden indikaattorina, mutta Bhutanissa päätettiin turvautua brutto-onnellisuuteen (Gross national happiness) suunnittelun ohjenuorana. Kaikki päätökset on arvioitava ensisijaisesti sen perusteella, miten ne vaikuttavat kansalaisten onnellisuuteen. Filosofia perustuu buddhalaiseen ajatteluun: materiaalisen ja henkisen kehityksen on tapahduttava rinnakkain eikä kumpaakaan voida erottaa toisistaan.

Käytännössä onnellisuutta ja hyvinvointia mitataan neljällä eri osa-alueella: kestävä sosioekonominen kehitys, ympäristöasiat, kulttuurin varjelu ja hyvä hallinto. Kansantaloustieteilijät ovat jatkokehittäneet GNH-mittareita (ks. yllä oleva linkki) vastaamaan modernia kehitysyhteistyöajattelua, mutta säilyttäen saman periaatteen, jossa onnellisuutta arvioidaan yhdistämällä sekä kvalitatiivisia että kvantitatiivisia mittareita. Onnellisuuden mittaaminen puhtaasti kvantitatiivisesti olisikin vaikeaa.

TKK:lla ei ole yhtä hauskaa. Opiskelijat jäävät räikeästi jälkeen yliopistolaissa asetetuista tavoiteajoista, Kela lähettää 17 % opiskelijoista vuosittain selvityspyynnön, joka taas ruokkii entisestään heikon etenemisen aiheuttamaa stressiä, mikä puolestaan näkyy mielenterveystilastoissa. Opiskelijoiden opiskelukyky on heikko: monet päätyvät työkyvyttömiksi jo pelkästään opintojen aiheuttaman stressin takia. Puhumattakaan siitä, että pitäisi samanaikaisesti luoda työuraa, pitää huolta kunnostaan, maksaa vuokrat ja ehkä joskus luoda ihmissuhteitakin.

Mistä tässä pitäisi saada tulevaisuuden huippuinnovoijat, jos käristämme jo opintovaiheessa loppuun Suomen lupaavimmat kyvyt?

Yliopistoille on taattu perustuslaissa autonomia valtion sörkkimiseltä, mutta ne saavat kuitenkin enimmän osan rahoituksestaan valtiolta. Opetusministeriö tulosohjaa yliopistoja mittaripatteristolla, jossa lasketaan mm. vaihtoon lähtevien ja saapuvien määriä, valmistuneiden määrää jne. Rahoituksesta 75 % määräytyy toiminnan laajuuden, laadun ja vaikuttavuuden perusteella ja loput muiden tavoitteiden perusteella. Tästä 75 % koulutuksen osuus on 55 prosenttia ja tutkimuksen ja tutkijankoulutuksen osuus on 45 prosenttia. Koulutuksessa toiminnan laajuuden perusteella määräytyy 85 prosenttia ja laadun sekä vaikuttavuuden perusteella 15 prosenttia rahoituksesta. Koulutuksen laatu määrää siis 6 % yliopiston rahoituksesta. TKK:n tulossopimuksessa todetaan, että yliopiston tulee huolehtia opiskelijoiden hyvinvoinnista, mutta tälle ei määrätä minkäänlaista mittaristoa eikä sen rahoitusvaikutusta kuvata.

Eikö olisi hienoa, jos tässä kohtaa todettaisiinkin tulossopimuksessa, että tulosmittarina toimisi opiskelijoiden onnellisuus? Jos laadun osuudesta esim. puolet määräytyisi GNH:n periaatteiden mukaan, budjetointi näyttäisi varmasti aika erilaiselta. GNH:ta soveltaen opiskelijan onnellisuutta voisi mitata esimerkiksi seuraavasti:

1. Taloudellinen hyvinvointi. Määrittyy ylioppilaskunnan keräämän tilastoaineiston perusteella: mittareita voisivat olla esimerkiksi talouden likviditeettiaste (miten monta kuukautta voisi elää ilman tuloja) ja velkaantumisaste.
2. Fyysinen kunto. Miten monta kertaa viikossa opiskelijat harrastavat kuntoliikuntaa? Miten moni sairastaa tuki- ja liikuntaelimistön sairauksia? Ovatko opiskelijat ylipainoisia?
3. Henkinen hyvinvointi. Miten paljon YTHS tekee mielenterveysdiagnooseja? Miten opiskelijat pärjäävät vuotuisissa onnellisuuskyselyissä? Miten moni opiskelija syrjäytyy (eriytyy sosiaalisesta yhteisöstä)?
4. Opintojen eteneminen. Miten hyvin opintopisteet kertyvät? Miten tyytyväisiä opiskelijat ovat kursseihin keskimäärin? Tehdäänkö kandidaatintyöt aikataulussa?
5. Sosiaalisen yhteisön terveys. Onko yhteisö vireä? Käytetäänkö yhteisössä huumeita? Tehdäänkö opiskelija-asuntoihin paljon poliisikeikkoja?
6. Yliopistodemokratia. Kokevatko opiskelijat voivansa vaikuttaa yliopistoyhteisöön? Moniko osallistuu ylioppilaskunnan tai yliopiston vaaleihin?

Malli seuraa orjallisesti Med Jonesin jatkokehittämää GNH-mittaristoa ja lähtee ajatuksesta yliopistosta pienoisyhteiskuntana. Esimerkit ovat ehkä vähän dorkia, mutta valottavat ajattelutapaa…

Mitä iloa tästä olisi? Ajatellaan tilannetta, jossa opintopsykologin palkkaaminen (n. 30 ke vuodessa) tuottaisi esimerkiksi 10 % nousun onnellisuusindeksissä (kehittämällä opiskelutaitoa ja toisaalta auttamalla ihmisiä opiskelukykyongelmissa), joka muodostaa puolet opetuksen laatuindeksistä. Tämä nostaisi tuloksellisuutta 1,1 * 0,03 -kertaisesti, mikä TKK:n tuloksellisuusosalla merkitsisi 900 ke lisäystä. Asia ei toki olisi ihan näin suoraviivainen ja luvut hihavakioita, mutta n. 30-kertainen tuotto investoinnille ei ole kehno.

Opiskelukykyiset opiskelijat ovat investointi tulevaisuuteen: jos ihminen oppii yliopistossa ymmärtämään omia työtapojaan, työskentelemään itsenäisesti ja samalla jaksamaan paremmin, hän tekee vielä 20 vuodenkin päästä tuottavaa työtä yhteiskunnassa. Jos sen sijaan kannustetaan pintaoppimiseen tai poltetaan ihmisiä loppuun, heistä tulee lähinnä kansantaloudellinen riippakivi. Indikaattoreista päätellen opiskelijoiden hyvinvointi ei tällä hetkellä ole yliopistolle tärkeä asia. Entä jos investointi hyvinvointiin tuottaisikin välitöntä hyötyä (usein näkymättömäksi jäävän kansantaloudellisen hyödyn) lisäksi?

Ajatus on poimittu Suomen ylioppilaskuntien liiton (SYL) laatimasta työurien pidentämisen työkalupakista. Ajatusta jatkotyöstettiin SYL:n avausseminaarissa mainioilla porukoilla.

Janne Peltola
Hallituksen jäsen, opintoasiat ja koulutuspolitiikka

This entry was posted on Tuesday, February 2nd, 2010 at 21:32 and is filed under Uncategorized @en. You can follow any responses to this entry through the RSS 2.0 feed. You can skip to the end and leave a response. Pinging is currently not allowed.