Bhutan on hassu maa. Vuonna 1972 Bhutanin kuningas päätti, että tulevaisuudessa maan kansantalous rakennetaan maksimoimaan kansalaistensa onnellisuus. Perinteisesti bruttokansantuotetta on pidetty helpoimpana (ja yleisimpänä) kansantalouden indikaattorina, mutta Bhutanissa päätettiin turvautua brutto-onnellisuuteen (Gross national happiness) suunnittelun ohjenuorana. Kaikki päätökset on arvioitava ensisijaisesti sen perusteella, miten ne vaikuttavat kansalaisten onnellisuuteen. Filosofia perustuu buddhalaiseen ajatteluun: materiaalisen ja henkisen kehityksen on tapahduttava rinnakkain eikä kumpaakaan voida erottaa toisistaan.
Käytännössä onnellisuutta ja hyvinvointia mitataan neljällä eri osa-alueella: kestävä sosioekonominen kehitys, ympäristöasiat, kulttuurin varjelu ja hyvä hallinto. Kansantaloustieteilijät ovat jatkokehittäneet GNH-mittareita (ks. yllä oleva linkki) vastaamaan modernia kehitysyhteistyöajattelua, mutta säilyttäen saman periaatteen, jossa onnellisuutta arvioidaan yhdistämällä sekä kvalitatiivisia että kvantitatiivisia mittareita. Onnellisuuden mittaaminen puhtaasti kvantitatiivisesti olisikin vaikeaa.
TKK:lla ei ole yhtä hauskaa. Opiskelijat jäävät räikeästi jälkeen yliopistolaissa asetetuista tavoiteajoista, Kela lähettää 17 % opiskelijoista vuosittain selvityspyynnön, joka taas ruokkii entisestään heikon etenemisen aiheuttamaa stressiä, mikä puolestaan näkyy mielenterveystilastoissa. Opiskelijoiden opiskelukyky on heikko: monet päätyvät työkyvyttömiksi jo pelkästään opintojen aiheuttaman stressin takia. Puhumattakaan siitä, että pitäisi samanaikaisesti luoda työuraa, pitää huolta kunnostaan, maksaa vuokrat ja ehkä joskus luoda ihmissuhteitakin.
Mistä tässä pitäisi saada tulevaisuuden huippuinnovoijat, jos käristämme jo opintovaiheessa loppuun Suomen lupaavimmat kyvyt?
Yliopistoille on taattu perustuslaissa autonomia valtion sörkkimiseltä, mutta ne saavat kuitenkin enimmän osan rahoituksestaan valtiolta. Opetusministeriö tulosohjaa yliopistoja mittaripatteristolla, jossa lasketaan mm. vaihtoon lähtevien ja saapuvien määriä, valmistuneiden määrää jne. Rahoituksesta 75 % määräytyy toiminnan laajuuden, laadun ja vaikuttavuuden perusteella ja loput muiden tavoitteiden perusteella. Tästä 75 % koulutuksen osuus on 55 prosenttia ja tutkimuksen ja tutkijankoulutuksen osuus on 45 prosenttia. Koulutuksessa toiminnan laajuuden perusteella määräytyy 85 prosenttia ja laadun sekä vaikuttavuuden perusteella 15 prosenttia rahoituksesta. Koulutuksen laatu määrää siis 6 % yliopiston rahoituksesta. TKK:n tulossopimuksessa todetaan, että yliopiston tulee huolehtia opiskelijoiden hyvinvoinnista, mutta tälle ei määrätä minkäänlaista mittaristoa eikä sen rahoitusvaikutusta kuvata.
Eikö olisi hienoa, jos tässä kohtaa todettaisiinkin tulossopimuksessa, että tulosmittarina toimisi opiskelijoiden onnellisuus? Jos laadun osuudesta esim. puolet määräytyisi GNH:n periaatteiden mukaan, budjetointi näyttäisi varmasti aika erilaiselta. GNH:ta soveltaen opiskelijan onnellisuutta voisi mitata esimerkiksi seuraavasti:
- Taloudellinen hyvinvointi. Määrittyy ylioppilaskunnan keräämän tilastoaineiston perusteella: mittareita voisivat olla esimerkiksi talouden likviditeettiaste (miten monta kuukautta voisi elää ilman tuloja) ja velkaantumisaste.
- Fyysinen kunto. Miten monta kertaa viikossa opiskelijat harrastavat kuntoliikuntaa? Miten moni sairastaa tuki- ja liikuntaelimistön sairauksia? Ovatko opiskelijat ylipainoisia?
- Henkinen hyvinvointi. Miten paljon YTHS tekee mielenterveysdiagnooseja? Miten opiskelijat pärjäävät vuotuisissa onnellisuuskyselyissä? Miten moni opiskelija syrjäytyy (eriytyy sosiaalisesta yhteisöstä)?
- Opintojen eteneminen. Miten hyvin opintopisteet kertyvät? Miten tyytyväisiä opiskelijat ovat kursseihin keskimäärin? Tehdäänkö kandidaatintyöt aikataulussa?
- Sosiaalisen yhteisön terveys. Onko yhteisö vireä? Käytetäänkö yhteisössä huumeita? Tehdäänkö opiskelija-asuntoihin paljon poliisikeikkoja?
- Yliopistodemokratia. Kokevatko opiskelijat voivansa vaikuttaa yliopistoyhteisöön? Moniko osallistuu ylioppilaskunnan tai yliopiston vaaleihin?
Malli seuraa orjallisesti Med Jonesin jatkokehittämää GNH-mittaristoa ja lähtee ajatuksesta yliopistosta pienoisyhteiskuntana. Esimerkit ovat ehkä vähän dorkia, mutta valottavat ajattelutapaa…
Mitä iloa tästä olisi? Ajatellaan tilannetta, jossa opintopsykologin palkkaaminen (n. 30 ke vuodessa) tuottaisi esimerkiksi 10 % nousun onnellisuusindeksissä (kehittämällä opiskelutaitoa ja toisaalta auttamalla ihmisiä opiskelukykyongelmissa), joka muodostaa puolet opetuksen laatuindeksistä. Tämä nostaisi tuloksellisuutta 1,1 * 0,03 -kertaisesti, mikä TKK:n tuloksellisuusosalla merkitsisi 900 ke lisäystä. Asia ei toki olisi ihan näin suoraviivainen ja luvut hihavakioita, mutta n. 30-kertainen tuotto investoinnille ei ole kehno.
Opiskelukykyiset opiskelijat ovat investointi tulevaisuuteen: jos ihminen oppii yliopistossa ymmärtämään omia työtapojaan, työskentelemään itsenäisesti ja samalla jaksamaan paremmin, hän tekee vielä 20 vuodenkin päästä tuottavaa työtä yhteiskunnassa. Jos sen sijaan kannustetaan pintaoppimiseen tai poltetaan ihmisiä loppuun, heistä tulee lähinnä kansantaloudellinen riippakivi. Indikaattoreista päätellen opiskelijoiden hyvinvointi ei tällä hetkellä ole yliopistolle tärkeä asia. Entä jos investointi hyvinvointiin tuottaisikin välitöntä hyötyä (usein näkymättömäksi jäävän kansantaloudellisen hyödyn) lisäksi?
Ajatus on poimittu Suomen ylioppilaskuntien liiton (SYL) laatimasta työurien pidentämisen työkalupakista. Ajatusta jatkotyöstettiin SYL:n avausseminaarissa mainioilla porukoilla.
Janne Peltola
Hallituksen jäsen, opintoasiat ja koulutuspolitiikka
tulosmittari tarkoittaa myös sitä, että jos laatu on kehnoa ei sitä rahaa tule sitäkään vertaa… kehitä siinä sitten uutta parempaa opetusta jos ei oo rahaa peruspullankaan tuuppaamiseen. Kannattaa muistaa että tulosperusteisessa rahoituksessa tuo vihreä viipale voi jäädä kokonaan pois. Jos opetuksen laatua ei arvosteta, niin sen jälkeen kun siitä ei saa rahaa, ei sitä arvosteta välttämättä enää senkään vertaa.
puhut paljon kilpaillun rahoituksen puolesta. tulosohjaus on kilpailtua rahoitusta. uusi yliopistojen rahoitusmalli on suunniteltu niin, ettei minkään yliopiston tulotaso radikaasti romahda uuteen malliin vaihduttaessa. tämä on mielestäni hyvä juttu (myös opiskelija kannalta) koska suurin osa rahoista menee kuitenkin palkkoihin ja kiinteistöön. nyt ja jatkossa.
opetuksen laadun mittaaminen on tosi hankala tehtävä. vaikka kauppatieteissä onkin kehitelty jotain mittareita, on oikeasti laadukkaan opetuksen mittaaminen paljon vaikeampaa. laadukasta opetusta ei ole päähän kaadetun tiedon määrä, eikä edes ”transferable skills” (suomeksi mukautuva osaaminen?) vaan laadukkaan opetuksen tunnusmerkkejä on mm. kriittinen tarkastelu, laajan kokonaiskuvan näkeminen, asenteista ja arvoista lähtevä toiminta, kansainvälisyys, tyytyväisyys.. muutamia mainitakseni. esimerkiksi lähdekriittisyyttä on aika vaikea mitata. tai miten mitata kuinka laajan kokonaiskuvan oppilas on omaksunut ihmisyydestä ja sen eri piirteistä? Entä miten tämän kaiken voi suhteuttaa koko instituution tasolle strategisesti, pedagogisesti tai tieteellisesti mielekkäästi. Erityisesti vielä niin, että akateeminen vapaus säilyy.
Erityisesti pitää olla tarkkana ja ymmärtää että se, että vaikka tutkinnolla on markkina-arvoa (ts. tutkinto on sellainen että yritykset haluavat) se ei vielä tarkoita että opetus on laadukasta tai että tutkinto on akateemisesti laadukas tai oikeasisältöinen. Opiskelijoille voidaan opettaa ihan vääriä asioita tai vanhentuneita asioita, mutta opiskelijoiden asenteet ovat oikeanlaisia vastaanottamaan yrityksen omaa koulutusta. esimerkkinä. Myös yleinen instituution maine tuntuu lisäävän haluttavuutta riippumatta siitä, mitä opetuksen sisältönä on.
hyvässä laadussa on vielä se ongelma, että kokemus hyvästä opetuksesta on ennenkaikkea kvalitatiivinen ja subjektiivinen kokemus, eikä kvantitatiivinen absoluuttinen muuttuja. Muuttujia voidaan tehdä, mutta pitää olla tarkkana siitä, mitä ne oikeasti mittaavat. Esim. GNH:n tavoitteet eivät ole absoluuttisia hyvyyden arvoja, vaan polittisia ja aatteellisia arvoja joita mittarin tekijä haluaa korostaa. GNH mittaa tällöin sitä, miten hyvin tutkittava kohde täyttää mittarin tekijän ideologiset pyrkimykset. Sama on kaikissa indikaattoreilla.
Esittämäsi indikaattori, kutsun sitä vaikka Gross Student Happiness -mittariksi sisältää myös arvoja ja ihanteita. Esimerkissäsi opiskelijan tekee onnelliseksi se, ettei hän käytä huumeita, liikkuu paljon, elää nuhteetonta taviselämää eikä ilmoita YTHS:lle mielenterveysongelmastaan. Onnellinen opiskelija ei myöskään ole lihava tai hidastele opinnoissa. Lisäksi AYY:n vaaleissa äänestäminen tekee ihmisestä onnellisemman. Tämä on tietysti kärjistys, mutta tarkoitus oli havainnollistaa sitä, että mittareilla ohjataan ihmisiä tai valtiota tiettyyn suuntaan. Mittarin indikaattoreilla on merkitystä siihen mitä tapahtuu, nimellä taas siihen miten se saadaan myytyä läpi. Jos mittareita tehdään, niin on tärkeää miettiä ensin se mitä tavoitellaan, arvot ja hahmottaa kokonaiskuva siitä, millaisia asioista tulee jos malli alkaa vaikuttaa.
mutta yleisesti ottaen mittarit on aika tehokkaita käyttäytymisen ohjaamisen välineitä, eikä niiden käyttö vaali suurta auktoriteettia.
Kiitos palautteesta, Jukka!
Pääosin olen asioista samaa mieltä. Erityisesti on hyvä pitää mielessä, että kilpailtu tulosohjaus ei välttämättä ole se paras tapa ohjata julkisoikeudellisia yhteisöjä. Tai vaikka olisikin, mittareiden tulisi ennemmin olla yleistä hyötyä (ja toki annettujen resurssien hyötysuhdetta) mittaavia kuin taloudellisia. Totta on myös, että mittareilla ohjaaminen ei edellytä auktoriteettia. Olisiko edes mahdollista, että valtion virastolla olisi auktoriteettia autonomisten akateemisten yhteisöjen yli?
Tulosohjaus kuitenkin on päivän poliittinen realiteetti, ja tässä on ehkä enemmänkin kyse sen pohtimisesta, miten se saataisiin palvelemaan kansantaloutta (ja opiskelijoitakin) paremmin.
Opetuksen laadun mittaaminen on vaikea asia – siinä on itse asiassa paljon samaa problematiikkaa kuin onnellisuuden mittaamisessa. Itse näkisin, että oleellisia opetuksen laadun mittareita ovat jo nykyisin käytössä olevat työelämämittaristot (etenkin aloilla, jotka tähtäävät tiettyihin ammatteihin), mutta toisaalta tällä hetkellä oppivan subjektin oma kokemus (ja opiskelun seuraukset subjektin elämään!) on pääosin ohitettu. Toki esim. valtakunnallista opiskelijapalautejärjestelmää kehittävän YOPALA-hankkeen yhteydessä on jo puhuttu tulosneuvotteluihin kytkemisestä, mutta lähinnä huonona asiana. GSH-indeksi (tai joku fiksumman ihmisen kehittämä vastaava) olisi ehkä askel objektiivisempaan subjektin kokemuksen välittämisen suuntaan…
Arvolataukset kävivät toki mielessä – erityisesti huumeista puhuttaessa – ja jokunen ääridorka esimerki jäikin pois joukosta. Ylipainon ja huumeiden sorsiminen on sinällään perusteltavissa kansanterveydellisillä syillä ja kriminologialla (kovat huumeet korreloivat monia päihteitä enemmän syrjäytymisen kanssa), mutta toki esimerkiksi Suomen kannabisyhdistys saattaisi olla kanssani eri mieltä mittarista…
Mitkä olisivat sinusta onnellisen opiskelijan mittareita?