Kuten Elli postauksessaan kertoi, AYY:ssa on menossa tiukka linjaustyö. Aalto-linja, eli linjapaperi siitä, mitä opiskelijat Aallolta haluavat ja mitä eivät, kaipaa nyt kommentteja koko yhteisöltä. Linja perustuu viiteen ylätevoitteeseen ja liutaan niitä edesauttavia alatavoitteita. Lue siis allaoleva läpi, ja kommentoi.

Edustajisto hyväksyy lopullisen Aalto-linjan kokouksessaan 18.3.

Terkuin,

Atte,

eilen Baijerissa, nyt Itämeren aalloilla

ps. Aalto-linjan kannat kannattaa tässä vaiheessa nähdä ennen kaikkea keskustelunavauksina, ei ylioppilaskunnan virallisina mielipiteinä – koska sitä ne eivät ole.

Samalla kun valtakunnanpolitiikassa opiskelijoiden aseman osalta sattuu ja tapahtuu, AYY muodostaa mielipiteitään juurikin samoista asioista.

Kuulit ehkä Opetusministeriön koulutusvientistrategian yhteydessä väläytellyistä lukukausimaksuista, jotka laukaisivat kiivaan Facebook-sodankäynnin.

Ylioppilasliike ärähti (puolihuolimattomasti lipsautettuja?) suunnitelmia vastaan ja julkinen keskustelu leimahti käyntiin myös puolueiden tasolla. Tämän jälkeen ollaankin keskitytty väistelemään erilaisten työryhmien muistiosadetta – tällä viikolla viimeksi pinnalle nousivat kaikille opiskelijoille suunnatut tonnin lukukausimaksut.

Kohu koulutuksen maksullisuudesta ei ole tuulesta temmattua. Tällä hetkellä alkamassa on lukukausimaksukokeilu, jossa yliopistot voivat halutessaan periä maksuja vieraskielisistä maisteriohjelmista EU/ETA-alueen ulkopuolelta tulevilta opiskelijoilta. Aalto on tässäkin asiassa ’etujoukoissa’: Suomessa kaikkiaan 130 ohjelmaa on ilmoitettu kokeiluun ja näistä 46 on Aalto-yliopiston ohjelmia.

Koulutuksen maksuttomuus onkin ehdottomasti vuoden ykkösaihe opiskelijapolitiikassa. Lisäksi ministeriötasolla on pohdittu opintotuen rakenteellista uudistamista. Vuoden 2009 lopulla julkaistussa muistiossa ehdotetaan mm. opintotuen sitomista indeksiin ja opintotukikuukausien jakamista kandi- ja maisteritukikuukausiin. Muistion laatineen työryhmän tavoitteena oli etsiä ratkaisuja täysipäiväiseen opiskeluun kannustamiseen. Mutta onko nykypäivän opiskelijoilta realistista edellyttää täysipäiväistä opiskelua, ainakaan koko opiskeluajalta?

Myös Aalto-yliopiston valmistelu porskuttaa eteenpäin omalta osaltaan. Yliopiston puolella tehdään duunia kädet savessa ja samalla haetaan oppia ulkomailta. Schooleilla on kova työ pitää vanhat prosessit rullaamassa, samalla uudistua ja venyä asetettuihin tavoitteisiin. Mutta miten Aalto näkyy opiskelijoille ja mitä yliopistolta haluamme?

Lähiaikoina linjojen vetoa AYY:ssä onkin luvassa runsaalla kädellä. Seuraavassa edustajiston kokouksessa 18.3. edustajiston on tarkoitus muodostaa kanta lukukausimaksukokeilusta, päättää Aalto-linjasta eli Aallon opiskelijoiden vaatimuksista ja toiveista yliopistoa kohtaan sekä hyväksyä linjapaperi opintotuesta. Kannattaa tulla paikalle seuraamaan tai vaikuttamaan!

Ajat ovat jännät, joten keskittykäämme arkistopapereiden lisäksi myös politiikkaan.

Peace,

Elli

PS. Hallitus keskittyy viikonlopun aikana Suomenlahden aaltoihin ja käy Vironmaalla puhdistautumassa porekuplissa. Olkaahan ihmisiksi!

Löytääkseen parhaat käytännöt ja kontaktit, oppiakseen muiden kokemuksista ja peilatakseen omia tekosiaan Aallon johtoryhmä (rouheammin Aalto executive team – AET) matkustaa kevään aikana muutamaan huolella valittuun ulkomaiseen yliopistoon. Hallituksen Aalto-kopona olen osa tuota tiimiä ja näillä matkoilla mukana. Myös puheenjohtaja Jussi on kutsuttu, mutta työtä riittää tarpeeksi kotimaassakin.

Ensimmäinen kolmipäiväinen opintoretki suuntautui Englantiin Manchesterin yliopistoon. Manchesterissa yhdistyi vuonna 2004 kaksi yliopistoa; monialainen Victoria University of Manchester ja teknis-kauppatieteellinen UMIST (the University of Manchester Institute of Science and Technology). Yliopistoilla oli yhteinen muinaishistoria ja niiden kampukset ovat aivan toistensa naapurissa. Silti päällekkäisyyksiä opetuksessa oli paljon. Yhdistymisen tulos – the University of Manchester – on nyt Iso-Britannian suurin yliopisto ja haastaa Oxfordin, Cambridgen ja Lontoon huippuyliopistojen aseman kuningaskunnan tieteen timanttina. Viimeisimmässä kansallisessa tutkimuksen arvioinnissa Manchester kirikin kolmanneksi heti oxbridgen jälkeen. Manchesterin yliopistofuusiota pidetään laajalti onnistuneena.

Manchesterin yliopistolla on kunnianhimoinen strategia, jossa määritellään selkeät tavoitetilat, jotka on määrä saavuttaa vuoteen 2015 mennessä. Näitä tähtäimiä kiinnostavampaa on tapa, jolla edistystä seurataan. Yliopisto on määrittänyt ison läjän avainmittareita (key performance indicators), joiden kehittymistä seurataan systemaattisesti. Esimerkiksi opetuksessa tavoite on olla neljän parhaan brittiyliopiston joukossa kansallisessa opiskelijakyselyssä. Tämän täyttymistä seurataan viidellä indikaattorilla; opiskelijatyytyväisyys, opiskelijoiden etenemisvauhti opinnoissa, opiskelijoiden työllistymisaste, opiskelijoiden tyytyväisyys opetusmateriaaleihin ja niiden opiskelijoiden osuus, jotka saavat epämuodollista akateemista ohjausta vähintään kerran viikossa. Indikaattorit tuovat strategiaan konkreettisen ja selkeästi seurattavan ulottuvuuden, jollaista kaipailisin myös Aallossa. Kehitys on kuulemma aloitettu, oikein hyvä homma.

Mitä yliopistojen yhdistymiseen tulee, hurjinta kuultavaa oli siihen poltettu raha. Pelkästään uusien tilojen rakentamiseen ja vanhojen korjaamiseen upotettiin yli 400 miljoonaa euroa muutaman vuoden sisään. Tämän lisäksi yliopisto palkkasi professorinvirkoihin jokusen tuoreen nobelistin, mikä ei sekään liene halpaa. Jälkimmäisen järki selittyy sillä, että tutkimuksessa Manchesterin kärkitavoite on nousta Shanghain Jiao Tong -rankingissa maailman 25 parhaan yliopiston joukkoon seuraavan viiden vuoden aikana. (Palkkalistoilla olevat nobelistit nostavat pisteitä tuolla listalla mukavasti). Onko tällainen yliopiston kehittäminen sitten kestävää, onkin toinen kysymys. Rahoituspaineet tuntuivat ainakin olevan todella kovat, ja rahasta puhuttiin paljon. Lukukausimaksut ja niiden rakenne tulivatkin monessa yhteydessä esille, ja niistä riittää mietteitä kokonaan toiseen blogipostaukseen.

Täysin nappiin ei yhdistyminen setelien syytämisestä huolimatta mennyt. Muutamaan kertaan yhdistymisestä käytettiin sanaa “takeover”, eli kauniista puheista huolimatta suurempi monialayliopisto itse asiassa määräsi marssijärjestyksen. Lisäksi heti yhdistymisen jälkeen fokus oli vahvasti tutkimuksessa, ja tyytyväisyys opetukseen itse asiassa notkahti. Asiaan oli heräilty vasta nyt, ja opetuksen kehittäminen ja opiskelijakeskeisyys olivatkin keskiössä lähes kaikissa esitelmissä ja papereissa. Silti yhdistymistä vahvasti tukeneet opiskelijat saivat itse asiassa alkuun takkiinsa prosessissa. On tärkeää varmistaa, että Aallossa ei muodostu tällaista väliinputoajasukupolvea, vaan opiskelijat aloitusvuodestaan riippumatta hyötyvät uudesta yliopistosta.

Johtoryhmän ohjelman ohella piipahdin omalla visiitillä paikallisen ylioppilaskunnan tykönä. Opiskelijajärjestöpuolella yhdistyminen oli ryssitty melko totaalisesti, ja toiminta oli käytännössä kuollut toiselta kampukselta. Sen sijaan, että olisi pyritty luomaan uutta kulttuuria ja tuettu yhdistymistä, isompi organisaatio oli tässäkin käytännössä niellyt pienemmän. AYY:llä voisi siis mennä paljon kurjemminkin. Liian suoria johtopäätöksiä ei kyllä kannata vetää, sen verran erilaiset systeemit täällä ja siellä on.

Mitä reissusta sitten jäi käteen? Ainakin liuta yksittäisiä opetuksia ja ideoita, joita sopii pohtia myös Aallossa. Esimerkiksi opiskelijoiden ottaminen mukaan uusien tilojen suunnittelussa ja opiskelijoiden yhteiskunnallista osallistumista edistävä Manchester Leadership Programme vaikuttivat erittäin toimivilta ratkaisuilta. Toisaalta reissusta jäi mieleen myös monta esimerkkiä siitä, miten ei tule toimia. Kaiken kaikkiaan Manchesterin jälkeen vahva fiilis on, että haasteista ja vauhdista huolimatta Aaltoa rakennetaan alusta asti kestävälle pohjalle, ilman oikoreittejä.

t: Atte, Mansen matkaaja

Yllätys 2010 eli Aalto-yliopiston ylioppilaskunnan yksivuotissuunnitelma, jota myös hallitusohjelmaksi kutsutaan löytyy tällä hetkellä edustajistowikistä – käyhän tutustumassa! Ylioppilaskunnan hallitus hyväksyi Yllätys 2010:n kokouksessaan viime perjantaina, ja kyseinen läpyskä tuodaan edustajistolle tiedoksi torstain 18.2. kokoukseen.

Kiitämme kommenteista hallitusohjelmaluonnokseen ja otamme mielellämme vastaan ajatuksia lopullisesta versiosta. Tavoitteena oli tehdä  vuoden 2010 ylioppilaskunnan toimintaa ohjaava paperi, joka ei mene liikaa yksityiskohtiin tai jo itsessään eksy linjaamaan ratkomattomista substanssikysymyksistä. Sen sijaan Yllätys 2010 erittelee kuluvan vuoden projektit ja hankkeet ja määrittelee kussakin projektissa sen tavoitetilan, konkreettiset toimet siihen liittyen, hankkeen prioriteetti- ja kuormittavuusasteen ylioppilaskunnan osalta sekä projektin toteuttajat.

Kyseistä dokkaria on tarkoitus päivittää pitkin vuotta: toimintaympäristön muutoksien mukaan sekä sen osalta kun projektit etenevät. Hallitusohjelman ei ole tarkoitus sementoida kaikkea ylioppilaskunnan loppuvuoden toimintaa joustamattomasti niihin raameihin, jotka sille on alkuvuodesta asetettu.

No yllättikö Yllätys 2010? Kyselee Elli & muu hallitus.

Eräs vanhemman polven fyysikkovaikuttaja kommentoi minulle kerran bioIT-ohjelman profiilia pohdittaessa, ettei fyysikoillakaan “ole mitään väliä mitä niille opettaa, kunhan se on vaikeaa”.

Trendisanat elinikäinen oppiminen, oppimiskeskeinen opetuskulttuuri ja oppimaan oppiminen pulpahtelevat jatkuvasti pintaan yliopistojen strategiapapereissa ja opetuksen kehittämistä koskevissa mietinnöissä, mutta milloin olet viimeksi kokenut oppivasi jotain, mistä on iloa muuallakin kuin tenttiarvosanassa tai teoreettista iloa utuisena tulevaisuudessa siintävässä työelämässä? Milloin olet viimeksi oppinut itsestäsi jotain muutakin kuin, että viime hetki on paras hetki kirjoittaa harjoitustyöhön kuuluva 15-sivuinen raportti?

Bolognan prosessin myötä suomalaisten korkeakoulujen on pitänyt määrittää tutkinnoille, opintokokonaisuuksille ja kursseille oppimistavoitteet, joiden toteutumista seurataan. Kaivoin pari esimerkkiä tavoitekuvauksista:

Bioinformaatioteknologian tutkinto-ohjelman alemman perustutkinnon yleisenä tavoitteena on antaa opiskelijalle perusteet ymmärtää biologisia järjestelmiä ja niitä teorioita ja laiteteknisiä menetelmiä, joiden hyödyntämistä tarvitaan bioinformaation keräämisessä, muokkaamisessa ja siirtämisessä.

Johtamisen kandidaattiohjelman suorittanut opiskelija tuntee organisaation rakenteen, kulttuurin ja strategian yhteensovittamisen haasteet, strategisen johtamisen peruskäsitteet ja käytännön työkalut, organisaatiokäyttäytymisen perusteet ja alan teoreettisen kehityksen pääpiirteet. Lisäksi opiskelija tuntee kurssiyhdistelmästään riippuen henkilöstöjohtamisen ja projektijohtamisen perusperiaatteet, liiketoiminnan konsultoinnin työkalut ja johtamisen psykologian perusteet.

Näitä tavoitekuvauksia yhdistää tiedollisiin valmiuksiin keskittyminen. Opiskelija saattaa (tai sitten ei) tuntea ohjelmasta valmistuttuaan hyvin organisaation teoriat, mutta miten Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa opiskelu on muuttanut hänen tapaansa suhtautua esimerkiksi henkilöstöjohtamiseen? Olisiko hän valmistuessaan valmis sitoutumaan The MBA Oathin kuvaamaan arvomaailmaan? Olisiko Aalto-yliopiston teknillisen korkeakoulun ympäristötekniikan tutkinto-ohjelmasta valmistuva valmis muuttamaan koko maailman paremmaksi insinöörin Hippokrateen valalla? Entä sitoutuisiko taiteilija muuttamaan maailmaa edeltäjiensä tavoin? Vai onko koko ajatus tyystin absurdi – voiko arvoja muovata ja onko se edes tavoiteltavaa?

Yliopisto-opetus on nähtävä ennen kaikkea aikuiskasvatuksena. Kasvatus on kokonaisvaltaista toimintaa, jossa vaikutetaan, paitsi kohteiden tiedollisiin valmiuksiin, myös arvoihin ja asenteisiin. Arvojen ja asenteiden muovaaminen ja näkyviksi tekeminen ei ole helppoa eikä sitä voida tehdä pelkällä luento-opetuksella (vaikka olisi kuinka monta TED-tasoista luennoijaa) tai edes pelkällä lähiopetuksella (vaikka olisi kuinka karismaattinen tuntiopettaja). Partiokouluttajilla on tapana sanoa, että koulutusta on kaikki, mitä koulutustapahtumassa tapahtuu – ei pelkästään se, mitä tapahtuu aikatauluun merkittyjen koulutusrupeamien aikana. Saman ovat oivaltaneet monet sotilaskouluttajatkin: miksi muuten johtajakoulutettavat söisivät aina viimeisinä harjoituksissa?

Onko yliopistokasvatuksessa hahmotettu oma vastuu arvokasvattajina ja ihmisenä kasvamisen tukijoina? Kuka katsoo kokonaiskuvaa? On perverssiä, että erityisesti TKK:n akateemisen vapauden kulttuurissa on ajauduttu tilanteeseen, jossa opiskelija voi poimia irtokarkkiperiaatteella kursseja ilman, että kenelläkään siintää silmissä kokonaiskuva siitä, mihin tutkinnolla ollaan oikeasti pyrkimässä. Ryhmätyöskentelijäksi kasvetaan tekemällä paljon kurssien pakollisia ryhmätöitä, itsestään opitaan uutta laskemalla käsin auki iljettäviä differentiaaliyhtälöitä ja yhteiskunnallisesti aktivoidutaan, mikäli luennoitsija sattumalta innostuu tarinoimaan innostavasti. Se, miten ensimmäinen kohta liittyy tutorointiin ja muutama muukin yllä olevan konkretisoiva ajatus seuraavissa blogikirjoituksissa…

Aalto-yliopistolla (ja suomalaisella korkeakoulujärjestelmällä ylipäänsä) on potentiaalia kehittää itseään juuri täällä kokonaisvaltaisen kasvatuksen puolella. Olisiko mahdotonta, että huippuopetus erottuisikin sitä kautta, että opiskelijat kokevat kasvavansa ihmisinä ja muuttuvansa yliopistokoulutuksensa aikana?

Janne Peltola,
Hallituksen jäsen, opintoasiat

PS. Väitän, että meillä on jo kaksi myllyä, jotka tuottavat tällaista muutoshakuista kasvatusta: ylioppilaskunta ja sen lähellä toimivat yhdistykset sekä uudempana epelinä Aalto Entrepreneurship Society.

Vau mitkä Varpajaiset!

Read the rest of this entry »

Luonnos odottaa viikonlopun ajan kommentteja.

pdf ->

Pahoitteluni hankalasta formaatista.

Sanotaan, että iso laiva kääntyy hitaasti. Itse asiassa se ei käänny lainkaan, jollei joku pyöritä ruoria. Nyt Aallon komentosillalla Lämpömiehenkuja 2:ssa muutaman hetken henganneena ja ihmisten kanssa jutelleena täytyy todeta, että ruori on aivan tapissa. Paatti seuraa kyllä perässä, ja jos kuulostelee tarkkaan, voi hoksata monenlaista nitinää ja natinaa, jota syntyy kun valtava runko vaihtaa kurssia.

Pitäisikö siis vain istua ja odottaa että yliopisto ympärillämme muuttuu paremmaksi? Totta puhuen sekin varmaan toimisi, mutta et ikinä ehtisi itse nauttimaan tuloksista. Jos haluaa pitää hauskaa ja saada kaiken irti Aallosta jo omana opiskeluaikanaan, on pompattava passiivista aktiiviksi. Älä kysy mitä yliopisto voi tehdä sinun eteesi, kysy mitä sinä voit tehdä yliopistosi eteen. Tässä ainakin jotain ideoita:

– Anna Aallolle fyrkkaa. Aalto kerää paraikaa pelirahoja, ja omat roposi voit heittää kolehtiin täällä. Hommasta tekee hienon se, että lahjoitukset ovat verovähennyskelpoisia ja kaiken kukkuraksi valtio moninkertaistaa sijoituksesi. Yhdellä eurolla saa siis monta euroa. Opetusministeri Virkkunen ajaa tästä järjestelystä pysyvää, tieteen ja valistuksen nimessä pidän peukkuja pystyssä.

– Älä pidä mölyjä mahassa. Kun hoksaat vääryyden tai virheen, kerro siitä ainakin meille, ja miksei muillekin. Kun epäkohta löytyy, se korjataan (tämä on oikeasti pelin henki nyt). Esimerkistä käy eri koulujen väliset opinnot estävä JOO-bugi, jonka fiksaamiseksi on jo hässäkkä päällä.

– Spread the word. Ole ylpeä Aallosta ja levitä sanaa kaikissa pöydissä. TaiK, Kauppis ja TKK ovat yhä olemassa, mutta vain osana Aaltoa. Tunnustaudu siis rohkeasti Aalto-opiskelijaksi, vain siten Aallon uskottavuus ja arvostus työnantajien ja sidosryhmien parissa kasvaa.

– Vaadi parempaa, tee parempaa. Aalto on luvannut paljon, ja näistä lupauksista on aktiivisesti muistutettava kaikilla tasoilla. Kolikolla on toinenkin puoli. Kun parempaa ja innostavampaa opetusta tarjotaan, siihen täytyy heittäytyä mukaan. Uusillekaan metodeille ei pidä olla kategorisesti allerginen. Ole poikkitieteellinen ja pistä Aallolle painetta tehdä lupauksistaan totta!

– Kommentoi tätä blogia, ja kerro mitä muuta voit tehdä. Kiitti!

Terkuin,

Atte, hallituksen koulutuspoliittinen hymypoika

Oletko jo muistanut ilmoittautua Varpajaisiin? Tiedossa on eittämättä AYY:n 37-päiväisen historian ensimmäiset synttärit.

Varpajaisjulisteiden ja kutsujen visuaalisesta ilmeestä on kiittäminen Susanna Alannetta!

Reilussa kuukaudessa on saatu aikaiseksi paljon: ideoita, suunnitelmia ja – kaikeksi onneksi – myös konkretiaa, beibi. Pikkuhiljaa kokonaisuus on rakentumassa juuri passeliksi: raikkaaksi, rennoksi, joskin hienoksi sekä eritoten hauskaksi. Järjestelyissä on kyse kuitenkin lähinnä puitteista, ja vastaus otsikon kysymykseen onkin: ihmisistä! Tulepa sinäkin siis antamaan ripaus itsestäsi juhlahumuun, nauttimaan olostasi ja tapaamaan uusia ihmisiä.

Omaa paikkaansa on tekemisen ohessa etsinyt verraton porukka, joka vieläkin kantaa työnimeä Aalto-yhteisötoimikunta (Better ideas? Shoot!). Odotan innolla kiireettömämpiä aikoja, jolloin pääsemme ajan kanssa ideoimaan kreisejä aaltokuvioita vuodelle 2010, sillä jo muutaman viikon perusteella on selvää, että puhtia piisaa, jee. Sitä odotellessa haastan sinut kertomaan omia toiveitasi, minkä Mikko ja Jukka jo aiemmissa kommenteissa oivallisesti aloittivatkin! Minkä makuinen on AYY? Minkälaista kulttuuritoimintaa sinä odotat ja toivot AYY:ltä? Millainen olisi ihan paras bile/spektaakkeli/karnevaali/tapahtuma/juttu?

Kuten aiemmista blogipostauksistakin voi lukea, on alkuvuosi mennyt aika tukka putkella. Ja, kuten arvata saattaa, täytyy jossain vaiheessa iskeä jarrut päälle: kulman takaa kimppuun hyppäsi nimittäin perinteistäkin perinteisempi neiti Nuha. Toivottavasti viikonlopun peitto-hömppäleffa-nenäliina-tapiorautavaara-putki elvyttää sen verran, ettei ensi viikkokin mene ihan tyystin aivastellessa.

Muistakaa tekin lepäillä! Ensi lauantaina juhlitaan!

-Saara (Aalto-yhteisö)

P.S. Ou nou, oletko ihan että häh mitkä varpajaiset? http://varpajaiset.ayy.fi!

Bhutan on hassu maa. Vuonna 1972 Bhutanin kuningas päätti, että tulevaisuudessa maan kansantalous rakennetaan maksimoimaan kansalaistensa onnellisuus. Perinteisesti bruttokansantuotetta on pidetty helpoimpana (ja yleisimpänä) kansantalouden indikaattorina, mutta Bhutanissa päätettiin turvautua brutto-onnellisuuteen (Gross national happiness) suunnittelun ohjenuorana. Kaikki päätökset on arvioitava ensisijaisesti sen perusteella, miten ne vaikuttavat kansalaisten onnellisuuteen. Filosofia perustuu buddhalaiseen ajatteluun: materiaalisen ja henkisen kehityksen on tapahduttava rinnakkain eikä kumpaakaan voida erottaa toisistaan.

Käytännössä onnellisuutta ja hyvinvointia mitataan neljällä eri osa-alueella: kestävä sosioekonominen kehitys, ympäristöasiat, kulttuurin varjelu ja hyvä hallinto. Kansantaloustieteilijät ovat jatkokehittäneet GNH-mittareita (ks. yllä oleva linkki) vastaamaan modernia kehitysyhteistyöajattelua, mutta säilyttäen saman periaatteen, jossa onnellisuutta arvioidaan yhdistämällä sekä kvalitatiivisia että kvantitatiivisia mittareita. Onnellisuuden mittaaminen puhtaasti kvantitatiivisesti olisikin vaikeaa.

TKK:lla ei ole yhtä hauskaa. Opiskelijat jäävät räikeästi jälkeen yliopistolaissa asetetuista tavoiteajoista, Kela lähettää 17 % opiskelijoista vuosittain selvityspyynnön, joka taas ruokkii entisestään heikon etenemisen aiheuttamaa stressiä, mikä puolestaan näkyy mielenterveystilastoissa. Opiskelijoiden opiskelukyky on heikko: monet päätyvät työkyvyttömiksi jo pelkästään opintojen aiheuttaman stressin takia. Puhumattakaan siitä, että pitäisi samanaikaisesti luoda työuraa, pitää huolta kunnostaan, maksaa vuokrat ja ehkä joskus luoda ihmissuhteitakin.

Mistä tässä pitäisi saada tulevaisuuden huippuinnovoijat, jos käristämme jo opintovaiheessa loppuun Suomen lupaavimmat kyvyt?

Yliopistoille on taattu perustuslaissa autonomia valtion sörkkimiseltä, mutta ne saavat kuitenkin enimmän osan rahoituksestaan valtiolta. Opetusministeriö tulosohjaa yliopistoja mittaripatteristolla, jossa lasketaan mm. vaihtoon lähtevien ja saapuvien määriä, valmistuneiden määrää jne. Rahoituksesta 75 % määräytyy toiminnan laajuuden, laadun ja vaikuttavuuden perusteella ja loput muiden tavoitteiden perusteella. Tästä 75 % koulutuksen osuus on 55 prosenttia ja tutkimuksen ja tutkijankoulutuksen osuus on 45 prosenttia. Koulutuksessa toiminnan laajuuden perusteella määräytyy 85 prosenttia ja laadun sekä vaikuttavuuden perusteella 15 prosenttia rahoituksesta. Koulutuksen laatu määrää siis 6 % yliopiston rahoituksesta. TKK:n tulossopimuksessa todetaan, että yliopiston tulee huolehtia opiskelijoiden hyvinvoinnista, mutta tälle ei määrätä minkäänlaista mittaristoa eikä sen rahoitusvaikutusta kuvata.

Eikö olisi hienoa, jos tässä kohtaa todettaisiinkin tulossopimuksessa, että tulosmittarina toimisi opiskelijoiden onnellisuus? Jos laadun osuudesta esim. puolet määräytyisi GNH:n periaatteiden mukaan, budjetointi näyttäisi varmasti aika erilaiselta. GNH:ta soveltaen opiskelijan onnellisuutta voisi mitata esimerkiksi seuraavasti:

1. Taloudellinen hyvinvointi. Määrittyy ylioppilaskunnan keräämän tilastoaineiston perusteella: mittareita voisivat olla esimerkiksi talouden likviditeettiaste (miten monta kuukautta voisi elää ilman tuloja) ja velkaantumisaste.
2. Fyysinen kunto. Miten monta kertaa viikossa opiskelijat harrastavat kuntoliikuntaa? Miten moni sairastaa tuki- ja liikuntaelimistön sairauksia? Ovatko opiskelijat ylipainoisia?
3. Henkinen hyvinvointi. Miten paljon YTHS tekee mielenterveysdiagnooseja? Miten opiskelijat pärjäävät vuotuisissa onnellisuuskyselyissä? Miten moni opiskelija syrjäytyy (eriytyy sosiaalisesta yhteisöstä)?
4. Opintojen eteneminen. Miten hyvin opintopisteet kertyvät? Miten tyytyväisiä opiskelijat ovat kursseihin keskimäärin? Tehdäänkö kandidaatintyöt aikataulussa?
5. Sosiaalisen yhteisön terveys. Onko yhteisö vireä? Käytetäänkö yhteisössä huumeita? Tehdäänkö opiskelija-asuntoihin paljon poliisikeikkoja?
6. Yliopistodemokratia. Kokevatko opiskelijat voivansa vaikuttaa yliopistoyhteisöön? Moniko osallistuu ylioppilaskunnan tai yliopiston vaaleihin?

Malli seuraa orjallisesti Med Jonesin jatkokehittämää GNH-mittaristoa ja lähtee ajatuksesta yliopistosta pienoisyhteiskuntana. Esimerkit ovat ehkä vähän dorkia, mutta valottavat ajattelutapaa…

Mitä iloa tästä olisi? Ajatellaan tilannetta, jossa opintopsykologin palkkaaminen (n. 30 ke vuodessa) tuottaisi esimerkiksi 10 % nousun onnellisuusindeksissä (kehittämällä opiskelutaitoa ja toisaalta auttamalla ihmisiä opiskelukykyongelmissa), joka muodostaa puolet opetuksen laatuindeksistä. Tämä nostaisi tuloksellisuutta 1,1 * 0,03 -kertaisesti, mikä TKK:n tuloksellisuusosalla merkitsisi 900 ke lisäystä. Asia ei toki olisi ihan näin suoraviivainen ja luvut hihavakioita, mutta n. 30-kertainen tuotto investoinnille ei ole kehno.

Opiskelukykyiset opiskelijat ovat investointi tulevaisuuteen: jos ihminen oppii yliopistossa ymmärtämään omia työtapojaan, työskentelemään itsenäisesti ja samalla jaksamaan paremmin, hän tekee vielä 20 vuodenkin päästä tuottavaa työtä yhteiskunnassa. Jos sen sijaan kannustetaan pintaoppimiseen tai poltetaan ihmisiä loppuun, heistä tulee lähinnä kansantaloudellinen riippakivi. Indikaattoreista päätellen opiskelijoiden hyvinvointi ei tällä hetkellä ole yliopistolle tärkeä asia. Entä jos investointi hyvinvointiin tuottaisikin välitöntä hyötyä (usein näkymättömäksi jäävän kansantaloudellisen hyödyn) lisäksi?

Ajatus on poimittu Suomen ylioppilaskuntien liiton (SYL) laatimasta työurien pidentämisen työkalupakista. Ajatusta jatkotyöstettiin SYL:n avausseminaarissa mainioilla porukoilla.

Janne Peltola
Hallituksen jäsen, opintoasiat ja koulutuspolitiikka