Eilen hallituspuolueet julkistivat vuoden 2014 budjettiesityksen. Opiskelijoiden kannalta eniten ovat puhuttaneet muutokset opintotukeen, mutta paljon muutakin esitetään muutettavaksi. Tavoitteena on ratkaista kestävyysvaje. Se on oikein. Maan hallituksen kuuluukin työskennellä menojen ja tulojen tasapainottamiseksi.

Sitten tulee mutta. Koska tavoitteet valmistellaan salassa ja niitä tehtaillaan kerralla suuri määrä, niiden tehokkuutta eivät arvio sen enempää lobbarit, kansalaisjärjestöt kuin riippumattomat tutkijatkaan. Joukossa on tälläkin kertaa paljon pieniä opiskelijoita koskevia uudistuksia, jotka eivät ole taloutta tasapainottavia, sillä ne eivät tuo valtion kassaan mitään, mutta haittaavat kuitenkin päätöksen kohteita. Oikeaan säästämiseen olisi helpompi taipua kuin keinoihin, joista tietää jo etukäteen, etteivät ne tule toimimaan. Silloin ratkaisevaa ei ole se, ”miten kunnianhimoisesti toimenpiteet suunnitellaan ja pannaan toimeen”, kuten ohjelmassa lukee, vaan se, voivatko ne edes toimia.

Hallitus ei ole ennenkään onnistunut ohjaamaan suomalaista koulutuspolitiikkaa tavoitteisiin, jos ne eivät ole saavutettavissa. Lukukausimaksukokeiluun liittyvä byrokratia ja markkinointi tulivat kalliimmaksi yliopistoille kuin siitä saatavat tuotot.  Pahimmassa tapauksessa yliopistot joutuvat selvittämään, missä maassa hakijan vanhemmat ovat tavanneet voidakseen selvittää, lasketaanko hakija EU/ETA-alueen ulkopuoliseksi vai ei.

Toinen huonosti kirjoitettu hallitusohjelmatavoite on yliopistojen valintojen uudistus siten, että päävalinta varattaisiin ilman korkeakoulupaikkaa oleville. Yliopistojen on kuitenkin kannettava vastuu kaikista opiskelemaan hakijoista. Myös perustuslakivaliokunnan lausunnon mukaan hakijoilla tulee olla realistinen mahdollisuus päästä opiskelemaan. Ei riitä että koulutusalaa vaihtaville tehdään siirtymäreittejä, vaan päävalinnan viereen pitää perustaa uusi vanhojen valintareitti. Mikään ei siis välttämättä muutu, vaikka hankkeeseen ja siihen liittyvään valintajärjestelmäuudistukseen on budjetoitu 15 miljoonaa euroa. Tällä viikolla yliopistojen opiskelijahallinnon Opintoasiainpäivillä nähtyjen esitysten perusteella emme ole saamassa nykyistä parempaa valintajärjestelmää, vaan hiukan eri logiikalla toimiva kopio nykyisestä järjestelmästä.

Eilen julkistetussa rakennepoliittisessa ohjelmassa samat ongelmat jatkuvat. Säästöjä olisi tarkoitus saavuttaa pidentämällä työuria puoli vuotta alkupäästä, joten niiden vaikutus 4,7 prosentin budjettivajeeseen olisi ohjelman mukaan 0,35 prosentin luokkaa. Valtiovarainministeriö on arvioinut budjettivajeen noin 9 miljardin suuruiseksi, joten tuo säästä olisi noin 600–700 miljoonaa euroa vuodessa.

Ohjelmassa esitettävät koulutuspoliittiset toimet, jotka pitäisi kirjoittaa uusiksi, jotta niillä saataisiin säästöjä

1. ”Korkeakoulujen tavoitteellisia valmistumisaikoja koskevaa lainsäädäntöä tiukennetaan valmistumisaikojen nopeuttamiseksi.”

Tässä vaiheessa on vaikea sanoa, mitä tällä kirjauksella tarkoitetaan. Valtiolla ei ole keinoja määrätä opiskelijoita valmistumaan nopeammin.

2. ”Lisätään yli 55 opintopistettä vuodessa suorittavien osuutta korkeakoulujen rahoituksessa.”

Tämän tavoitteen painoarvo on jo nyt 11 % yliopistojen rahoituksesta. Aalto-yliopistossa on arvioitu sen tarkoittavan noin 6000 euroa per opiskelija. Tietoa ei ole, koska se ilmestyi tänä vuonna yliopistojen rahoitusmalliin. Nyt hallitus haluaisi lisätä tämän valtavan elementin painoarvoa ennen kuin sitä on ehditty kertaakaan edes vielä soveltaa. Liian suuri painoarvo johtaisi opintopisteiden inflaatioon. Jos professori hylkää jonkun tentin niin, että opiskelija putoaa alle 55 pisteen siltä vuodelta, hänen työnantajansa menettää hänen kuukauden palkkaansa vastaavan summan rahaa. Tätä panosta ei ole enää syytä nostaa enempää, vaan keinojen olisi syytä olla monipuolisia. Olemme esittäneet rahoitusmallia laadittaessa esimerkiksi omalle alalle työllistymisen ja opiskelijapalautteen hyödyntämisen ottamista mukaan koulutuksen laadusta palkitsemiseen.

3. ”Lisätään ylioppilastutkinnon painoa korkeakouluihin sisään pääsyssä.”

Tämä on ollut jo useammassa ohjelmassa ja kuuluu yliopistojen omaan päätösvaltaan. Olisi silti hyvä, että se toteutuisi niillä aloilla, joissa opiskelijat tekevät nykyään käytännössä samat kokeet kahdesti, ensin yo-kirjoituksissa, sitten pääsykokeessa.

4. ”Toteutetaan yhdessä korkeakoulujen valintauudistuksen kanssa hakijasuman purku lisäämällä määräaikaisesti sisäänottoja erityisesti työelämän kannalta keskeisillä aloilla.”

Tällä on merkitystä vain aloilla, joihin oikeasti tulee enemmän opiskelijoita, jos sisäänottoa lisätään. Valtiolle se tuottaa tuloja vain, jos nämä ihmiset työllistyvät koulutustaan vastaaviin ammatteihin. Jotta tämä kirjaus toimisi, sisäänottoa pitäisi lisätä nämä kaksi ehtoa täyttävissä lääketieteen ja oikeustieteen koulutuksessa. Kuitenkin, sisäänotot kuuluvat yliopistojen omaan päätösvaltaan ja saa nähdä innostuvatko ko. alat kasvattamaan sisäänottojaan nykyisestä. Vanhat merkit näyttävät päinvastaista. Opetus- ja kulttuuriministeriö voisi puuttua tähän jakamalla omaa harkinnanvaraista rahoitusosuuttaan niille yliopistoille, jotka ovat valmiita ottamaan sisään enemmän relevanttien alojen opiskelijoita. Tämä kirjaus ei sitä välttämättä toteuta.

5. ”Velvoitetaan korkeakoulut tarjoamaan mahdollisuus ympärivuotiseen opiskeluun.”

Kesäopiskelu on jo nyt sallittua kaikissa yliopistoissa. Yliopistoilla vain ei ole varaa palkata lisäopettajia kesälomasijaisiksi ja opiskelijoilla ei ole varaa olla menemättä kesätöihin. Nytkin opintotukiuudistukset lähtevät siitä ajatuksesta, että tukea nostetaan vain yhdeksän kuukautta vuodessa ja loput kolme maksetaan palkkatöistä saatavilla tuloilla.

Jos hallitus tekisi nämä valmistelut avoimemmin ja niitä voisivat kommentoida eri alojen järjestöt ja riippumattomat tutkijat, voisimme saada paremmin todellisuudessa toimivia ratkaisuja. Ne auttaisivat kestävyysvajeeseenkin.

Juha Isotalo

Asiantuntija, koulutuspolitiikka

Yliopistojen yhteiskunnallinen vuorovaikutus eli tuttavallisesti YVV ei ole kaikille yliopistolaisille tuttua. Se on kuitenkin jotain, jota yliopistoilta vaaditaan tehtäviensä toteuttamisessa. Tarkkaan ottaen tämä kolmanneksi tehtäväksi kutsuttu velvoite on jotakin, jota vaaditaan varsinaisten kolmen tehtävän toteuttamisessa kolmannen ollessa opiskelijoiden kasvattaminen palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa. (linkki: http://finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2009/20090558, 2§)

Toissaviikkoisessa Korkeakoulujen arviointineuvoston seminaarissa (linkki: http://www.kka.fi/files/1809/Liiketta_laadunhallintaan_ja_kansainvalistymiseen_ohjelma_2013.pdf), joka käsitteli korkeakoulujen laadunarviointia, myös Aalto-yliopiston tekniset korkeakoulut käyttivät puheenvuoron omasta auditointikokemuksestaan. Minusta oli outoa kuunnella kokemuksia siitä, kuinka yliopiston oma henkilökunta ja ammattimaiset laadunarvioitsijat olivat vielä 2007 tulleet siihen tulokseen, että silloisen Teknillisen korkeakoulun yhteiskunnallisessa vuorovaikutuksessa on toivomisen varaa. (linkki: http://www.kka.fi/files/80/KKA_108.pdf, s. 32-33) Monesta asiasta varmaankin on voinut korkeakoulua arvostella tuolloin, mutta ei yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen puutteesta. Ilmeisesti ammattilaisetkaan eivät ole aivan ymmärtäneet, mitä näillä termeillä tarkoitetaan.

Tätä niin sanottua kolmatta tehtävää voi luonnehtia kapeasti tai laveasti. Molemmilla tavoilla mitattuna Aalto kuuluu varmasti Suomen aktiivisimpiin yliopistoihin. Kapeassa mielessä sillä tarkoitetaan yhteiskunnallisten tarpeiden palvelemista. Koulutuksen kannalta se tarkoittaa teollisuudesta ja muilta työantajilta nousevaan työmarkkinakysyntään vastaamista. Sitä on tehty. Ja tuskin voi moittia yliopistoa liian suuresta varovaisuudesta reagoida ääneen lausuttuihin koulutustarpeisiin. Nokia opettaa, että varovainen kannattaa olla. Liian suuret koulutusmäärät muutamina vuosina merkitsevät muutakin kuin pientä notkahdusta omalle alalle työllistyneiden käyrissä. Pahimmillaan ne merkitsevät suurta joukkoa osaavia ihmisiä, jotka on laitettu tekemään vuosia työtä osaamisen eteen, jolla ei olekaan enää käyttöä heidän valmistuessaan. Laveasti määriteltynä yhteiskunnalisessa vuorovaikutuksessa ymmärretään sen kaksisuuntaisuus: yliopisto vaikuttaa monin tavoin sitä ympäröivään yhteiskuntaan.

Tässä todellisuudessa ihmiset kannattaa sujauttaa sisään työelämään pienin askelin tekemään oikeita, relevantteja töitä. On väärä päätös yrittää estää sen tapahtumista. Jotenkin outoa, että Aallon sisällä kuitenkin esimerkiksi rakennustekniikassa on ollut tämänkaltaista liikettä. Yrityksenä pitää opiskelijat koulun penkillä virka-aikaan on esitetty, että rakennusteollisuuden ei tulisi palkata alan opiskelijoita kesäkuukausien ulkopuolella. Onneksi teollisuuden puolella ei olla suuremmin tästä innostuttu. Se johtaisi vain siihen, että lisäansionsa joka tapauksessa tarvitsevat raksalaiset ajettaisiin kaikkiin muihin, paitsi oman alansa töihin opintojensa aikana.

Sovitaanko siis, että pitäisimme Aallossa kiinni opiskelijoiden keskeisistä tavoista vaikuttaa ympäristöönsä? Näitä ovat ainakin

1. Opinnäytetyöt, jotka tehdään aitoon kysyntään eli suurin osa suoraan ulkopuoliselle tilaajalle, joka arvostaa niitä niin, että haluaa maksaa niistä rahaa.

2. Työnteko opintojen aikana, jossa opiskelijat saavat ainutlaatuisen kiinnityksen omaan alaansa jo opiskeluaikana.

3. Opiskeluympäristö, jossa opiskelijat oppivat luontevasti tekemään kunnianhimoista yhteistyötä esimerkiksi solmimalla sponsorisopimuksia alansa suurimpien toimijoiden kanssa.

4. Koulutus, joka siirtää ihmiset itsensä yliopiston tuottamalla tutkimusosaamisella oman alansa tutkimus-, kehitys- ja johtotehtäviin. Suurin osa Aallon tutkijoista ei ole töissä yliopistollaan, vaan ympäri maailman siinä yhteiskunnassa, johon yritämme vaikuttaa. Ja oman alansa hommissa.

Tämä tuskin on nurkkakuntaisen, itseensä käpertyvän yliopiston toimintaa, jota haluamme vältellä. Ja se oli vasta opetuksen osuus ilman omaa tutkimustoimintaa. Kaiken tämän rinnalla on vielä työsuhteisten tutkijoiden tekemä tutkimus. Sekin tehdään usein yhteistyössä ulkopuolisten tilaajien ja käyttäjien kanssa. Näiden asioiden lausuminen ääneen niin kuin ne ovat toivottavasti tekee selväksi Aallon yhteiskuntaan vaikuttamisen paremmin kuin niiden pyörittely powerpointeissa kuvatuissa prosessikorteissa. Se jääköön niille, joilla ei ole oikeaa toimintaa esiteltävänään.

Juha Isotalo

asiantuntija, koulutuspolitiikka

En ole koskaan ollut mielenosoituksessa. Käytin sanaa “miekkari” ensimmäistä kertaa tänä vuonna. En edes tiedä, mitä mielenosoituksessa tehdään. Kävellään? Huudetaan? Juostaan ympyrää? Suhteeni mielenosoituksiin on noussut pintaan ylihuomisen Näpit irti opintotuesta –miekkarin tiimoilta. 2010-luvulla vaikuttaminen on vain sitä, että tykätään Mielenosoitus- eventistä ja jaetaan hauskoja meemejä aiheen sivusta. Mutta että itse raahautuisi fyysisesti paikalle kyseenalaistamaan ja kertomaan mielipidettään. Onko se y-sukupolven juttu?

Tunnustan, että en koe itseäni mielenosoitus–ihmiseksi, ja kaduilla hoilaaminen tuntuu vähän liian 70-lukulaiselta. Vanhemmilta kuulluissa tarinoissa 70-luvulla kaikki oli poliittista, opiskelijat tappelivat puolueiden kanssa, ja miekkarit olivat arkipäivää. Opiskelijajärjestöjen kokouksissa käsiteltiin ensin maailmanpoliittiset kannanotot ja vasta sen jälkeen päästiin yhdistysten omaan toimintaan. Siihen henkeen samaistuminen ei tunnu täysin yksiselitteiseltä.
Minäkö mielenosoituksessa vuonna 2013?

Mutta miekkaroiminen on vaikuttamista. Olen antanut eduskuntavaaleissa vuonna 2011 ääneni, mutta jos homma on silti menossa puihin, niin järeämmät keinot on pakko ottaa käyttöön. Hallituspuolueet ovat erimielisiä opintotuen kehittämisestä, joten myös opintotuen leikkaukset ovat pöydällä. Nuorena aikuisena harmittaa katsella, kuinka käsiin leviävään eläkejärjestelmään ei uskalleta puuttua muilla keinoilla, joten ”tehtiin edes jotain”-efektiä haetaan rajaamalla opiskelumahdollisuuksia. Kahmaisemalla mahdollisuuksia meiltä opiskelijoilta, jotka tulemme joka tapauksessa tulevina vuosina pitämään hyvinvointiyhteiskuntaa jaloillaan.

20 vuoden päästä harmittaisi, jos en olisi tehnyt mitään tänään, kun vielä oli mahdollisuus vaikuttaa sukupolvien väliseen tasa-arvoon. Minun ja sinun, eli meidän opiskelumahdollisuuksien sekä oikeudenmukaisen aseman puolesta. Eläkeläisjärjestöillä kyllä on ääni, mutta niin on opiskelijoillakin.

Näpit irti opintotuesta -miekkari onkin siis opiskelijaedunvalvontaa puhtaimmillaan. Siksi menen ylihuomenna mielenosoitukseen, elämäni ensimmäistä kertaa. Uteliaana ja kiinnostuneena, mutta ylpeänä.
Torilla tavataan!